Murheen ja Retkun hoitopäiväkirja

[Jenni]

Retkumaista Murheilua

K.B. Murheenkryyni "Murhe"
sh-o
omistaa Mila
Ei oteta hoitajaa
Pientalli, karsina 1
Tarha 5

Joogin Ketjureaktio "Retku"
sh-o
omistaa Mila
Ei oteta hoitajaa
Päätalli, karsina 7
Tarha 5

[mila]

15.09.2013

- Sullahan on jo kaks tallia täynnä hevosia ja vielä Kivihaassa se Linka, et kai sä nyt enempää tarvitse? 
- Niin mutta ku Joonas sä et tajuu... Tää on Hukkiksen varsa! Ja sen emä on ravuri, joten siitä voi tulla ihan mitä vain!
- Olkoon vaikka Jeesuksen, mutta mä en sun hevosias sitte rupee hoitaan kun neiti vinkuu ettei jaksa niitä enää. Ja mihin sä ajattelit tämän sun Hukkis-Juniorin tunkea? Etkös sä  vasta valitellut kuinka jokainen karsina on täynnä?
- Kaihorantaan! Petran tädin tallille, joten sun ei tarvis sitä katsella kuule hetkeäkään!
- Hyvä! 

Miehet... Niille saa kaiken vääntää rautalangasta ennen kuin ne tajuavat yhtään mitään... Ja joskus pitää hakea ratakiskoa. Joonas oli pitänyt mulle mykkäkoulua jo pari päivää tämän uusimman hankintani takia. K.B. Murheenkryyni osottautui todellakin murheenkryyniksi jo ennen kuin se minun omistukseeni siirtyi.
Mutta nyt se oli MINUN Murheeni! Vain aika näyttäisi, millainen suomipoika tästä jätkästä tulisi. Olisiko se raviratojen kiituri vai yltäisikö isänsä tasolle kouluratsastuksessa... Se jää nähtäväksi. Ja vaikkei menestystä tulisi missään lajissa, niin sitten se saisi luvan olla minun ikioma pullamössöpolleni, jonka kanssa keskityttäisiin vain rauhalliseen yhdessä oloon ja rentoihin maastoretkiin.

Olimme Murheen kanssa saapuneet Kaihorantaan iltapäivän kääntyessä illaksi. Tallilla ei hirveästi muuta porukkaa näkynyt kuin vain Jenni, joka meidät ohjasti oikeaan talliin ja näytti Murheen uuden karsinan. 
Murhetta ei hirveästi näyttänyt uusi paikka ihmetyttävän. Lähinnä taisi ärsyttää viereisestä karsinasta pällistelevä Routa, jolle pitkin hieman kiljahdella ja vinkua. Kun orit olivat saaneet "tutustua" toisiinsa, Murhe syöksyi heti heiniensä kimppuun ja rouskutus kuului jo kauas. 
Laittelin tavaroita paikoilleen sivusilmällä tutkaillen muita pikkutallissa asuvia hevosia. Roudan lisäksi tallissa majaili kaksi suomenhevostammaa, joista loisti Petran "kädenjälki" jo kauas. Sabinoja tammoja molemmat.
- Taidat Routa olla vähän outsider tässä porukassa, hekottelin kun luin nimet K.B. Suomineito ja Valovirta tammojen karsinoiden ovesta. Tuttuja nimiä... 
Mutta sitten kun vilkaisin Roudan karsinanoveen kiinnitetystä "tietokyltistä" Roudan emän nimen, oli minun pakko purskahtaa nauruun: Pajun Tuhkimo. Petran vanha hevonen...
- Mitä se täällä yksinään hekottelee, Jenni kysyi tullessaan tallin ovesta sisään.
- Onko täällä muitakin hevosia, jotka Petra joko itse omistaa tai omistaa jonkun niiden vanhemmista? kysyin hymyillen.
- Ei, nämä neljä ovat ainokaiset... Jenni vastasi.
- Vielä.
- Niimpä, vielä. 
Juttelimme Jennin kanssa niitä näitä hevosista sekä kaikesta muusta maan ja taivaan välillä. 
- Siellä on muuten kahvia taukohuoneessa jos maistuu... Niin ja jos et kahvia juo niin on siellä teetäkin, Jenni sanoi.
- Kahvi käy, kiitos, vastasin reippaasti. - Sitten mun täytyykin kiirehtiä jo ruokkimaan oman tallin hevoset.
- Heippa Murhe, mä tuun taas huomenna katsoon sua, huikkasin hevoselleni, joka ei korvaansakkaan letkauttanut suuntaani. "Pää kii nainen, mä syön!"

4D: Hevoseni on sovinisti vai miten se menikään ;D Hauska, mukaansatempaava tarina ja otettu kivasti mukaan heti alkuun myös muut kauraturvat ja hevosiin on näköjään tutustuttu valmiiksi. Ja tervetuloa toki teillekkin :>

[mila]

17.09.2013

Ärrinmurrinpurrin. Otti päähän. Ja pahasti. 
Koko päivä oli menny ihan päin hanuria. Aamulla olin onnistunut kaatamaan yhden tarhan juoma-astian syliini, Helena oli sairas, Petra oli luvannut minun ratsastaa Hukkiksella ja ori oli ollut aivan kamala, Joonas oli kiukutellut siitä ettei minulla muka ollut hänelle enää aika ja mitähän vielä ehtisikkään tapahtua ennen kuin pääsisin omaan turvalliseen sänkyyn peiton alle mököttämään.
- Moi Mila! Jenni hihkaisi minut nähdessään.
- Mo... mutisin ja kävin tarkistamassa, oliko Murheen karsina siivottu. Oli, onneksi, joten lähdin hakemaan Murhetta tarhastaan.  Tänään oli tarkoitus käydä pienellä ajolenkillä jätkän kanssa. Saas nähdä mitä siitäkin tulee kun koko päivä ollut kuin Aku Ankan elämä.
Olin ilmoittanut Murheen 1.10. pidettävään koelähtöön. Jää nähtäväksi, meneekö ihan plörinäksi sekin juoksu vai pääseekö jätkä sen läpi. 

Murhe tietenkin seistä nökötti tarhan kauimmaisessa kolkassa ja tiesin, että minun pitäisi itse se sieltä hakea. Turha edes yrittää kiljua ääntään käheäksi portilla...
Murhe katseli etenemistäni korvat hörössä, mutta ei puhettakaan että olisi tullut askeltakaan minua kohti. 
- Terve ukko, puhisin, kun pääsin sysirautiaan orin luo. Murhe hörähti pienesti ja nuuhkaisi hiuksiani. 
- Lähetäämpä kuule ajelulle, puhelin orille, kun talsimme rinta rinnan kohti tarhan porttia. Murhe ei pitänyt mitään kiirettä, enkä kyllä minäkään... Mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa.

Suljin tarhan portin ja samantein Murhe päätti että nyt oli kiire.
Se riekkui ja pomppi riimunnarun päässä ja hammasta purren yritin pitää hermoni kurissa etten olisi aivan räjähtänyt. 
Kun siinä riehuessaan Murhe vahingossa minut melkein nuri töytäisi, karjaisin v:llä alkavan sanan ja johan loppu se pelleily. 
1.... 2.... 3.... laskin hiljaa mielessäni kymmeneen Murheen seistessä vieressäni hölmistyneen näköisenä. "Hyiii se sano ruman sanan!"
- No, joko osaat käyttäytyä niin kuin hevosen pitää? murisin hevoselle, joka lähti seuraamaan minua kaikessa rauhassa. Välillä se toki näki muka jotain pelottavaa pusikossa ja yritti rynniä edelleni, mutta rauhoittui melkein  heti kun nykäisin riimunnarusta vihaisesti murahtaen. 

Pistin Murheen käytävälle kiinni ja harjasin sen nopeasti, että pääsisimme matkaan tämän vuoden puolella. Kellokin läheni jo kuutta... 
Murhe touhusi koko ajan omiaan eikä meinannut seistä sekunttiakaan paikoillaan. 
Että minusta tuntui tänään siltä että lemppaan kaikki kaakit pihalle ja keskityn vain telkkarin katsomiseen ja kaljan juomiseen loppuelämäni. Eipähän tarvis stressata turhia koko aikaa... Huoh. 
Kärryt nakkasin Murheen perään pihalla ja lähdimme liikkeelle. Maru oli neuvonut erään reitin, jossa pystyisi ravaamaan ilman suurempia mäkiä ja kuoppia. 
Menimme reipasta käyntiä alkumatkan ennen kuin komensin Murheen raviin. Kahta kertaa sitä ei tarvinnut käskeä, sillä sehän lähti.
Maisemat vain vilisi ohitse, kun Murhe ravasi eteenpäin. Nyt jo vähän meikäläistäkin hymyilytti. Ei pöllömpi meno nuorukaisella! Kyllä se aurinko paistoi risukasaankin!
Hölkkäilimme eteenpäin ottaen välillä vähän ripeämpää vauhtia, jonka jälkeen käännyttiin kotia kohti. 
Kyllä se tällainen syysilmassa tehty retki piristi mieltä enemmän kuin voisi luullakkaan. Vaan eihän se nyt ihmekkään kun kärryjen edessä oli oma ravurinalku, jonka meno ainakin näin kotosalla näytti erittäin lupaavalta. 
Ennen tallipihaa hidastimme taas käyntiin ja lehtiä haravoiva Maru kipaisi luoksemme.
- Miten meni?
- Hyvin! Kyllä mä luulen, että tää tulee pärjäämään, hymyilin tyytyväisenä ja pomppasin pois kärryistä sillä välin, kun Maru piteli Murhetta. 
Murheelle ei ollut edes tullut kunnolla hiki eikä se puuskuttanutkaan mitenkään hirveästi. 
- Missä mä voin muuten huuhdella tän jalat? kysyin Marulta. 
- Päätallissa on pesupaikka, mutta voit kyllä tässä pihallakin huuhdella, Maru kertoi ja näytti minulle paikan. 
Marun avustuksella riisuimme Murheelta varusteet pois ja tyttö kävi viemässä ne omille paikoilleen. 
Itse kylmäsin Murheen jalat ja tarkistin, ettei niissä ollut haavoja tai nirhaumia. Kaikki oli ok. 
Murhe seisoi kuin tatti paikoillaan koko toimituksen ajan ja tykkäsi, kun välillä annoin sen hörppiä vettä suoraan vesisuihkusta. 

Nakkasin Murheelle fleeceloimen niskaan ennen kuin pistin sen karsinaan. Tekaisin sen iltaruoka-annoksen ja vilkaisin kelloani, perhana, se oli jo puoli yhdeksän...
Piti lähteä kotia kohti.
Sanoin heipat orille ja kiiruhdin autolleni.
Avaimet reikään ja auto käyntiin... Sanoin käyntiin... Ei inahtanutkaan. Hakkasin päätäni rattiin kiroten suureen ääneen.
Olisihan se pitänyt arvata, ettei kaikki mene niin kuin elokuvissa edelleenkään...

Onpa kiva lukea näitä sinun tarinoitasi! Vaikka sinulla onkin huono päivä ja kaikki menee päin mäntyä niin ainakin minulla on hauskaa näitä lukiessa

[mila]

25.09.2013 

No tuo ei ainakaan Murhe ole.... tuumasin, kun huomasin Murheen tarhassa kököttävän puoliverisen. Rapsutin hämmentyneenä takaraivoani ja mietin, minne minun armas kaakkini oli oikein viety. 
Käännähdin ympäri ja bongasin raudikon suokin viitostarhasta. Nonih, löytyhän se! 
Kipitin tarhan portille. Murhe mulkoili minua portin vieressä, kun avasin portin ja sain sen helposti napattua kiinni. 
- Hyyhhh, mennäänhän sisälle täältä kylmästä, sanoin oriille. 
Tuuli paiskoi hiuksia ympäriinsä ja vettä lävähti taivaalta naamalle puuskittain. Inhottava ilma. Yöööökkkkkk. 

Tuttuun tapaansa Murhe pomppi riimunnarun päässä niin kuin mikäkin vieterikeppi. 
Tein itse täydellisen stopin ja seisoin siinä niin kuin tikku p*skassa. Mihinkään en liikkuis ennen kuin tuo perhanan koni lopettaa tuon riekkumisensa.
Petra näytti hiippailevan pihamaalla ja vilkutti meille iloisesti.
- Mitä sä teet? Petra ihmetteli, kun en vastannut hänen vilkutukseensa vaan seisoin siinä edelleen kuin patsas. 
Murhe heilutteli päätään ja pärskähteli, mutta kaikki jalat pysyivät tukevati maassa. "Ootko sää ihan kunnossa heiii, miks sä siinä seisot?"
- Odotan että Herra Paukapää lopettaa tuon shown... mutisin ja mulkaisin läsipäistä suokkia murhaavasti. 
- Aaahaaa, Petra hymyili. 

Murhe alistui kohtaloonsa loppujen lopuksi ja tuli perässäni talliin kiltisti.
Kiinnitin sen käytävälle ja nappasin sen harjapakin käsiini. 
- Pysy nyt piru vie paikoillasi, ärähdin kun ori tepasteli paikoillaan ja pukkasi minut vahingossa(?) päällään päin seinää. Varpaatkin olivat muutamaan otteeseen jäämässä Murheen lapioiden alle, mutta vaikka se olisi niille astunutkin, olisi turvakärkikenkäni estäneet kallisarvoisten räpylöideni murskautumisen. 
Murhe painoi korvansa niskaansa ja mulkoili minua epäilevästi, mutta seisoi kuitenkin loppuajan paikoillaan suhteellisen kiltisti. 
Kun Petra asteli sisään Valovirran kanssa, Murhe hirnui niin että korvissa soi vieläkin ja esitti komeaakin herraa. Tammaa ei näyttävästi oripojan koreilu kiinnostanut vaan se kalautti hampaitaan vihaisen näköisenä Murhetta kohti ennen kuin Petra sai tammansa suljettua karsinaansa.
- Mitäs meinasit tänään tehdä? Petra kysyi.
- Käydään vähän juoksemassa, kerroin ja asettelin suojia Murheen jalkoihin. - Haluatko auttaa kärryjen laitossa?
- Toki!

Kun Petran avustamana olin saanut Murheelle kärryt perään, lähdin hölkyttelemään metsää kohti. 
Murhe viipotti eteenpäin korvat hörössä. 
Pitkällä suoralla annoin Murheelle luvan mennä nopeampaa vauhtia ja sehän kyllä meni. Tuuli vinkui korvissa ja vesipisarat kohosivat silmäkulmiin ilmavirran vuoksi. 
- Hyvä poika! kehuin ja hidastin hieman vauhtia, kun näytti että Murhe rupeaisi kohta laukkaamaan. 
Seuraavalla suoralla taas kirittiin vauhtia ja mutkan tullessa hidastettiin vauhtia. 
Pimeys alkoi jo pikkuhiljaa laskeutumaan ja vilkaisin kelloani, himputti, sehän oli jo seitsemän! Äkkiä kotia.
Murhe juosta lönkytti eteenpäin ja pian Kaihorannan talli näkyi horisontissa. 
Hidastin Murheen hölkän kautta käyntiin, kun tulimme pihaan. Juuri ajoissa sillä samantein taivas repesi ja hirveä kaatosade tuli niskaamme.
Äkkiä sisälle!

//tökstöks loppu.

Mikään tökstöks-loppu ollut, vaan juuri mukava! Ei sitä aina tarvitse päivästä kertoa tallille saapumisesta aina lähtöön, mukavaa vain kun lukija saa itse tehdä lopun pienessä mielessään. Ja hienoa että Murhekin pääsee juoksemisen makuun, hieno ravur siitä tulee!

[mila]

09.10.2013

- Olet sinä hieno heppa niiihhh, lepertelin Murheelle. Jätkä oli juossut 1.päivä koelähtönsä hyväksytysti läpi ja oli ollut jopa toinen siinä lähdössä. Aikakin orilla oli ollut sitä perusluokkaa: 1.42,2.
Ori hörähteli tyytyväisen kuuloisena. Ihan niin kuin se olisi ymmärtänyt mitä minä sille puhuin. En olis yhtään ihmetellyt vaikka olisi ymmärtänytkin. Oli se sen verran fiksu, ihana, paras ja niin edelleen.
Ensimmäinen "virallinen" startti Murheella olisi sitten täällä Kaihorannassa parin päivän päästä. Helppoa, kun ei tarvinnut lähteä matkaamaan ympäri Suomen maata ravien perässä.  Tosin autolastillinen muita hevosia piti hakea Carbonarasta tänne ravailemaan... Vaikka Murhe Kaihorannassa asuikin, kilpaili se silti Carbonara-nimen alla.
Tänään ei kuitenkaan Murheen kanssa katsottukkaan ravikärryjä päin, eheiii... Olin "palkannut" Veeran räsynukekseni, joka sai kunnian olla ensimmäinen Murheen selkään kiipeäjä. 

Hieman näytti nuorta naista jännittävän, kun Murheen talutin kentälle juoksutussuitsiin sekä satulaan pukeutuneena. 
Juoksutin Murhetta kuitenkin aluksi pienen hetken, jotta ori saisi enimmät energiat purettua. Energiaa sillä näyttikin olevan sillä rauhallinen ravi muuttui nopeasti pukkilaukaksi ja sain komentaa oria olemaan kunnolla useampaan otteeseen.
- Ja ton selkäänkö mun pitäis muka nousta, Veera hihitti Murheen näyttäessä "parhaimpia" puoliaan. 
- Kyllä se kohta rauhoittuu....
Niinhän se tekikin. Pian Murhe huomasi ettei pelleily tuottanut minkäänlaista positiivista palautetta liinan päässä roikkuvalta omistajalta ja se rupesi kuuntelemaan minua. 
- Hienoa! kehuin Murhetta, kun se pysähtyi heti pyydettäessä eikä edes tepastellut paikoillaan. - Veera, sun vuoro. 

Veera painoi kypäräänsä syvemmälle päähän ja meni Murheen viereen seisomaan.
Murhe oli jo tottunut, että jalustimissa "roikuttiin", joten se ei ollut moksiskaan, kun Veera vähä aikaa jalustimia nyki alaspäin.
- Voit ensin mennä mahalleen sinne selkään jos tuntuu ettet uskalla istua, ohjeistin Veeraa.
- Ja tipun heti pää edellä maahan, ei kiitos! Veera naurahti ja kevyesti punnersi itsensä Murheen selkään. 
Hieman Murhe säpsähti kun Veeran takamus laskeutui satulaan, mutta muuten ori ei pelästynyt. Korvat liikkuivat edestakaisin ja hieman piti päätä heitellä, kun äsken vieressä seissyt tyyppi olikin kadonnut ja omituinen paino tupsahtanut selkään.
- Hyvä poika, kehuin Murhetta ylpeänä. 
- Huh, olin valmistautunut pukkilaukkaan, Veera hihitti. 
Teimme selkäännousu harjoituksia useammankin ennen kuin käskin Murheen liikkumaan eteenpäin. 
Korvat tiukasti niskassa Murhe käveli rauhalliseen tahtiin eteenpäin. Aiii että se osasi käyttäytyä! ... Kerrankin. 
Kun olimme muutaman kierroksen menneet, lopetimme siltä kerralta.
- Olet sinä mahtava! kehuin ja halasin Murhetta antaumuksella. 
- Totta kai, onhan se hyvästä suvusta ja mahtavalta kasvattajalta, Petran ääni kuului kentän laidalta. En tiedä missä välissä hän oli Juliansa kanssa sinne ilmestynyt, vaan siellä ne seistä nököttivät. 
- Itsekehu haisee tänne asti, huikkasin nuorelle naiselle takaisin. 
- Vitsi se oli kivaa, Veera totesi. - Jos tarviit apua jatkossakin, niin mä oon ehdottomasti vapaaehtoinen!
Lupasin ilmoittaa Veeralle kun taas hänen apuaan tarvitsisin. Pienen kokonsa ("akka" oli jopa lyhyempi kuin minä!) vuoksi Veera oli just sopiva auttamaan Murheen kouluttamisessa satulaan ja ratsastajaan.
Toki minä itsekkin vielä sinne selkään kapuaisin, mutta ennn vielä.

Riisuin Murheelta varusteet hoitopuomilla ja harjasin sen nopeasti. Vettä ei ihme kyllä tänään ollut satanut pisaraakaan, mutta pilvet taivaalla kielivät, että kohta saattaisi tulla vettä ja lujaa. 
Ilta oli jo pitkällä, joten pistin Murheen karsinaansa jossa sitä odottikin heinäkasa. Pilkoin omenan orille ruokakuppiin kiitokseksi hyvästä työstä ja iltakauratkin käväisin tekemässä sille valmiiksi. 
Sitten puhdistelin sen varusteita rupatellen samalla niitä näitä Julian ja Petran kanssa. Hyvin me olimme Murheen kanssa Kaihorantaan kotiuduttu, tosin asiaa auttoi myös se, että tallilla pyöri useampikin tuttu naama eikä tarvinnut ihan alusta asti tutustua kaikkiin tallilla pyöriviin ihmisiin. 
Eiköhän me täällä pysyttäis vielä moooooooooonta vuotta.... 

Täältäkin päin tulisi toivomus, että olisitte tallilla vielä monta vuotta Mutta hienostihan Murhe on juossut ja kiva kun Veerankin nappasit Murheen selkään. Mutta hyvä että olette jo näin hyvin kotiutuneet!

[mila]

13.10.2013 Juokse sinä hummaaaaa....

Nakkasin fleeceloimen Murheen niskaan ja annoin sille vähän melassisiirappia "palautusjuomaksi". 
Kaihorannan ravit oli ravattu ja hyvin Murhe oli pinkonut. Ei ihan palkintopalleille päästy, mutta en minä nyt sitä Murheelta vielä edes odottanut. Olihan nämä vasta ensimmäiset "viralliset" ravit joihin osallistuttiin.
Ens kerralla sitten startattaisiin 1.11. VRKK:n raviradalla. Saas nähä miten siellä menee vai meneekö mitenkään...
- Olet sinä hieno jätkä niiihhh, lässytin orille ja rapsuttelin sitä korvan takaa. Tiesin Murheen tykkäävän siitä ja eikä mennyt aikaakaan kun alahuuli alkoi lörpöttämään ja pehmeä hörinä täytti tallin.
Kun lopetin, Murhe tökkäsi minua hellästi turvallaan poskelle ja siihen jäi kunnon läntti siirappia, jota yritin epätoivoisesti sitten pyyhkiä pois. 

Eilen aamulla Murhe oli toiseksi viimeinen omassa lähdösään, mutta sitten illalla se kuitenkin nousi melkein kärkeen ja tuli näin ollen viidenneksi, jonka ansiosta Murheen "tilille" kilahti 50v€. Tämän päivän lähdöissä Murhe oli sitten yhdeksäs ja seitsemäs. Eli paranneltavaa löytyy, mutta olisi se viikonloppu huonomminkin voinut mennä. Ja ehdottomasti pisteet Murheelle kotiin siitä, ettei ainuttakaan laukkaa tullut vaikka lämmittelyssä se meinasi hieman hermoilla... 

Laitoin Murheen karsinaansa ja siivosin kakkakikkareet pois käytävältä.
Joku nainen asteli talliin kirjavan hevosen kanssa ja Murhe hirnui hevoselle tervehdyksensä. 
- Hei, sinä oot varmaan Meiju? kysäisin.
- Joo, Meijuhan minä, nainen vastasi. - Ja tää on Hertta.
Nyökkäsin ja annoin Hertan haistella ojennettua kättäni. 
- Niin joo, mä oon tosiaan Mila ja omistan ton Murheen.
- Aiiivan, mä kävinkin kattomassa teidän lähdön tänään, Meiju kertoi.
- Heh, paremminkin olis voinut mennä, mutta oon minä tyytyväinen siihen että toi juoksi ilman laukkoja, naurahdin. 
- Mutta ei aina voi voittaa...
- Totta, ei edes joka kerta.

Ihan mukavastihan Murhe on tuon ravailun aloittanut, kun ei ole keräillyt hylkyjä Mutta hienosti teillä meni, kyllä oli vaan Murheen fanilauma kerääntynyt katsomaan Mutta kiva kun tutustutte vähitellen muihinkin asukkeihin ja omistajiinsa :> Piristävä tarina jälleen ja mukavaa seurata ravikilpailujen menoa ja nähdä Murheen kehitys!

[mila]

20.10.2013 Ensilumi

Kaihorannankin pihamaa oli saanut lumen päällensä, kun autollani kurvailin parkkipaikalle. Olin noitunut useat autoilijat matkan varrella alimpaan tuonelaan, kun körryyttelivät alinopeutta kesärenkaillaan minun haitolla. Oli se kumma miten tuo talvi yllättää joka vuosi autoilijat eikä osata laittaa talvirenkaita alle hyvissä ajoin. Ja miksi edes piti lähteä seikkailemaan kesärenkailla vaikka lunta oli jo parikymmentä senttiä?! Onneksi itelläni oli tuo autokorjaajaukko, joka oli jo pari viikkoa sitten vääntänyt talvimonot autoille "jalkoihin". 
Murhekkin oli tänään saanut hokit jalkoihinsa. Sunnuntaisin pidin kaikilla hevosillani vapaapäivän, asui ne sitten missä tahansa, mutta tänään ajattelin Murheenkryynin kanssa käydä talutuslenkillä lumisessa maastossa.

Murhe oli ihme ja kumma oikeinkin kiltisti koko kävelyreissun. Kiltisti talsi vieressä vaikka välillä pitikin ihmetellä jossain metsän siimeksessä huhuilevaa pöllöä sekä pellon poikki pinkovaa jänistä.
Paluumatkalla lumisade yllätti meidät ja tuiversi ihan kunnolla. Mutta ei se haittaa. Mieluummin lunta kuin pelkkää pimeää ja märkää vesisadetta...

Taisin unohtaa kertoa mitä Murhe teki 17.10.? Veikatkaapa Hieman mattimyöhäisenä sen ilmoitin VRKK:n raveihin ja ukko meni ja nappas voiton! Uutta ennätystä ei tullut, mutta se ei haittaa. Eka voitto ja sillä sipuli! 800virtuaalieuroa Murheen tilille kilahti ja VRKK:n pisteitä keräsi 10. Hihii.

Aivan mahtavan tunnelmallinen kuva! Muutenkin teksti oli jälleen kerran humoristista ja samalla tunnelmaa virittävää Ja voittajahevosen omistaja sitten tarjoaa pullakahvit Mutta onneaonnea hienosta menestyksestä, pitääpä laittaa Murheelle aamusapuskaan joku pikku ekstraomppu hienosta suorituksesta!

[mila]

10.11.2013 Sunnuntaiajelua

Taivas nakkeli naamalle rätin kokoisia lumiräiskäleitä kera veden. Ei todellakaan ollut mikään maailman paras keli, mutta Murhe oli ajettava tänään vaikka sataisi vanhoja mummoja taivaalta rollaattoreineen.
15.päivä lähdettäisiin taas kisaamaan VRKK:n raveihin ja siellä vierähtäisi peräti neljä päivää. Saa nähdä miten jätkä jaksaa, mutta kyllä se sen verran kivasti on juosta porhaltanut treeneissä, joten hyvillä mielin me lähdettäisiin kisailemaan taas. 
Ratsukoulutuskin oli edennyt jo mukavaa vauhtia. Nyt olin jopa itsekkin päässyt oriin selkään ja alas olin tullut pari kertaa tahtomattani, kiitos komeiden pukkilaukkojen, mitä ori tykkäsi välillä vetää.
Murhe möllötti tarhassaan sadeloimi niskassa ja mulkoili minua hieman äkäisesti. "Miksi minun pitää tässä kelissä ulkona olla, tahdon sisälle. HETI!"
Napsautin riimunnarun kiinni oriin ja lähdin taluttamaan sitä kohti pikkutallia. Murheella tuntui olevan kiire talliin... Sen verran juoksu jalkaa me sinne hölököteltiin.
Vilma tallissa siivoili parhaillaan hevosensa Mimmin karsinaa iloisesti vihellellen. Kyllä Murheella nyt kelpas, orikaveri oli lähtenyt tallista ja herra sai nauttia kahden tamman seurasta kaikessa rauhassa. 
Moikkasin Vilmaa iloisesti ja tyttö vastasi yhtä reippaasti takaisin.
- Ootko lenkille lähdössä? 14-vuotias tyttö kysyi, kun kiinnittelin Murhetta tallikäytävälle harjattavaksi.
- Joo, pakko lähteä käymään pikkulenkki, vastasin ja riisuin Murheelta sadeloimen pois.
- Tässä säässä?
- Tässä säässä, hymyilin iloisesti. - Ei me sokerista olla, eihän Murhe?
Ori pärskähti kuuluvasti. Tiedä häntä oliko samaa mieltä vai ei...

Harjasin Murheen pikaisesti ja lätkäisin sille silat päälle ja päävehkeet naamalle. 
Sitten pihalle ja matkaan, heti kun kärryt oli saatu perään.
Murhe ei oikein mielellään olisi lenkille lähtenyt, mutta muutaman perkeleen ja ärähdyksen jälkeen ori lähti käpyttelemään kohti metsikköä. Itse nykäisin kaulahuivini naaman eteen ja ajolasit silmille. Ärrrrsyttävä keli.
Murhe ravaili nättiin tahtiin eteenpäin, mutta kun käännyttiin takaisin kotia kohti, sen askeleet rivakoituivat huomattavasti ja sain pidätellä sitä ihan kunnolla kun herra päätti lähteä laukkaan. "Kotiin, äkkiä kotiin!"
- Murhe! Nyt jumaleissön ravia! rääkyin kärryissä kun ori laukkasi eteenpäin tanner jymisten. Lopulta Murhe kuitenkin rauhoittui ja hidasti takaisin raviin.. Olisi varmaan talliporukka kattonut jos me oltais kiitolaukkaa pihalle kaahattu... 
Kävelimme vielä pihalla pitkin poikin ennen kuin hidastin pikkutallin eteen, hyppäsin pois kärryistä ja kiinnitin Murheen puomiin kiinni. Ori hörähteli tyytyväisenä, kun talutin sen talliin heti, kun olin kärryt jättänyt pihalle.
- Mites meni? Vilma huikkasi Mimmin karsinasta missä oli tammaansa hoitamassa ja purskahti nauruun minut nähdessään. - Pitäiskö sun käydä naaman pesulla?
Vauhdin huumassa kaulahuivini oli lentänyt ties minne pöpelikköön ja sorahiekkamössöä oli rapissut naamalleni Murheen kavioista koko ajan. Nytkin mukavasti narskui hiekka hampaissa.
- Ensin hoidetaan hevonen, sitten ihminen, totesin ja pyyhkäisin enimmät kakkelit naamaltani pois. 
Riisuin Murheen varusteista ja hikiviilalla vetelin enimmät vedet pois sen karvoista. 
Murhe oli kerrankin nätisti harjauksen ajan, tosin siihen saattoi vaikuttaa myös karsinassa oleva Mimmi, jolle piti esittää niiiiiiiin hienoa ja kohteliasta oria... 

Kun Murhe oli harjattu, nakkasin sille fleeceloimen niskaan ja sidoin karsinaan kiinni. Piti vielä karsina siivota... Jos olisin ollut fiksu, niin olisin siivonnut sen ENNEN kuin lähdimme lenkille, mutta jälkiviisaus on sitä parasta viisautta... 
Murhe hieman esitti pelkäävänsä kottikärryjä, mutta hetken pörhisteltyään se uskaltautui haistelemaan pelottavaa kapistusta ja sitä mukaa kun sain sinne kakkakikkareita sekä pissaisia turvekokkareita nakeltua, se tökki ne turvallaan takaisin maahan.
- Murhe! Lopeta, huokaisin ja työnsin kärryt pois orin kosketusetäisyydeltä. Murhe luimisteli minulle koko loppu ajan kuin mikäkin diiva. Suuttua nyt tollaisesta. *Huoh* 
Kun Arvon Herran karsina oli putsattu, irrotin sen "kahleistaan" ja nakkasin sille sylillisen heiniä turvan eteen. 
- Syö syö läski että jaksat, mutisin ja kirmasin sitten autolleni hakemaan kuivat vaatteet.
En keksinyt muutakaan paikkaa missä vaatteet vaihtaa, joten tungin itseni jälleen Murheen karsinaan ja vaihdoin märät rievut puhtaisiin.
Meiju naureskeli touhuilleni ja kysyi, miksen vaihtanut esimerkiksi taukohuoneessa rääsyjäni.
- Minun tuurilla sinne olisi just porhaltanu joku Oskari paikalle... vastasin.
Murhe ei emäntänsä strippausesityksestä välittänyt. Mussutti vain heiniään tyytyväisenä.

Kun kuivat vaatteet oli ylläni, kipaisin vielä taukohuoneeseen juomaan kahvia ja juttelemaan Meijun, Vilman, Marun, Petran ja Julian kanssa niitä näitä. Lähinnä hevosista... Mistäs muustakaan?!

[mila]

22.11.2013 Aikainen lintu madon nappaa...

- Huomenta! hihkaisin läväyttäessäni pientallin oven auki. Oskari näytti siltä että sontii allensa silkasta säikähdyksestä saaden myös karsinassa möllöttävän Hertankin säikähtämään. 
- Hullu! Oskari puuskahti. - Mitä sä täällä tähän aikaan teet?
Vilkaisin kännykkääni ja kello näytti viittä vaille kahdeksaa. Olisi tosin voinut luulla että kello olisi paljon vähemmän sillä ulkona oli vieläkin pimeää.
- Ei väsyttänyt, joten päätin tulla täällä piipahtamaan, vastasin Oskarille joka mutisi jotain ärsyttävän pirteästä ihmisestä. 
Murhe mussutti aamukaurojaan jotka Oskari oli sille vasta kuppiin viskannut. Se ei korvaansakkaan letkauttanut, vaikka roikuin sen karsinan ovella ja lässytin sille niitä näitä.
Meidän viiden päivän ravirupeama ei ollut mennyt mitenkään kaksisesti, mutta ei se haitannu minua yhtään. Kokemusta ainaki saatiin jos ei muuta. 
- Mä voin hoitaa tän tallin, ilmoitin Oskarille. - Vien nää ulos ja siivoon karsinat.
Oskari katsoi minua kuin sekopäistä, mutta ei kieltäytynytkään työtaakkansa helpottamistarjouksesta.
- Siitä hyvästä sua oottaa kahvit valmiina, kun oot saanut tehtyä kaikki hommat, Oskari hymyili leveästi. 
- It's a deal!

Hevoset saivat nopeasti syötyä, joten lähdin kiikuttamaan niitä pihalle. Murhe pääsi tietenkin ensimmäisenä ulos... Ja mehän mentiin. Hyvä että ehdin kissaa sanomaan kun Murhe oli jo tarhansa portilla, niin kiire sillä oli. Muutama kirosana siinä pääsi... Samperin tohelo! 
Seuraavaksi olikin vuorossa Murheen siskopuoli Rihma, joka käyttäytyi huomattavasti paremmin kuin oripoika. 
- Hieeeeno tyttö, kehuin tammaa kun päästin sen tarhaansa touhuamaan.
Hertta taas ei ollut niinkään yhteistyöhaluinen. Heti kun olimme astuneet tallista ulos, tamma pisti sellaisen shown pystyyn että hetken jo pelkäsin sen pääsevän karkuteille.
Onneksi kuitenkin minulla on jonkinverran kokemusta näistä vikuroivista tapauksista, ettei ihan sormi suuhun mennyt ja kun Hertta huomasi etten minä antaisi periksi, se rauhoittui ja loppumatka sujui helposti. 
Mimmi taas yritti upottaa leegonsa minuun kun sen karsinaan menin. 
- EI! komensin ponia joka luimistelikin koko matkan tallista tarhaan, jossa Hertta sitä jo odottelikin.

Kun konimuskaakkimukset olivat pihalla, rupesin siivoamaan niiden karsinoita. Koska Mimmin karsinaa ei tarvinnut puolihoidon vuoksi siivota, oli kolme karsinaa siivottu käden käänteessä. Vielä lattian lakaisu ja VALMISTA.
Joten ei muuta kuin Oskarin lupaamalle kahville.
Kahvi tuoksui mukavasti heti ovella ja rojahdin oranssille sohvalle hörppimään kuumaa juotavaa.
- Joko sä oot valmis? Oskari kysyi astellessaan tauko/satulahuoneeseen makeasti haukotellen.
- No eihän tuossa nyt kauaa nokka tuhise, hymyilin. 
Maru ilmestyi huoneeseen huomenia toivotellen.
Oskari mutisi jotain tekemättömistä tehtävistä ja "pakeni" paikalta.
- Tervemenoa, Maru murisi ja lösähti viereeni sohvalle. - Mitäs sinä meinasit tehdä?
- Ajattelin vähä ratsastaa Murheella. Tuletko avuksi? Saat olla liinan toisessa päässä.
- Totta kai!

Murhe oli taas energisellä tuulella ja hiki tuli niin selässä istujalle kuin juoksuttajallekkin, kun orin kanssa touhuttiin. Alkuun mentiin taas pukkilaukkaa ja sitten leikittiinkin siirapissa tarponutta etanaa. 
Hyvin jätkä oli kuitenkin jo hoksannut mitä tahdoin, kun puristin kevyesti pohkeilla tai vedin ohjista. Oli se sitten hyvä heppa! Äiskä on ylpeä!
- Milloinkas on seuraava startti? Maru kyseli, kun hoidimme Murheen ratsastusharjoittelun jälkeen.
- Hmm.. En tiedä, pitänee kytätä kutsuja sopiviin raveihin, vastasin. - Voi olla että menee joulukuun puolelle.
- Mä voisin vaikka lähteä mukaan jos sopii? Maru ehdotti.
- Sopii tietenkin! Auttavia käsipareja ei ole koskaan liikaa. Varsinkin kun mulla on niitä muitakin hevosia aina mukana...
Maru nyökkäsi. Puhelimeni pirahti soimaan ja näytössä vilkkui Petran nimi.
- Halojata halloo?
- Milaaa. Help! Täällä on piru irti, Eetu onnistui hakkeroimaan pihaton portin auki ja nyt Eetu, Salla, Jori ja Nuk pinkovat pitkin maita ja mantuja! Petra hössötti puhelimen "langan" toisessa päässä.
- Jahas, selvä... Minä lähden tulemaan sinne samantein... Heii.

[mila]

27.11.2013 

Murheen kanssa käytiin tänään vähän pitempi hölkkälenkki. Mitään tappotahtia ei juostu, kuhan nautittiin kivasta talvisäästä ja auringosta. Oli makiaa! Eksyäkkin meinattiin, mutta löydettiin kuitenkin takaisin Kaihorantaan ennen pimeää. 

[mila]

29.11.2013 Retku saapui taloon!

Vedin sukat jalkaani ja säntäsin nopeasti portaat alas eteiseen. Kiirekiirekiire. Yogi oli soittanut hetki sitten että he olisivat Retkun kanssa puolen tunnin sisällä Kaihorannassa ja tämä akka se vaan veteli sikeitä tyytyväisenä.
Soitin hätääntyneenä Jennille ja selitin nukkuneeni pommiin, jonka jälkeen pyysin, että he tekisivat Retkulle karsinan valmiiksi.
– Älä huoli, täällä on jo kaikki valmiina, Jenni naureskeli ”langan” toisessa päässä. – Ajateltiin Petran kaa et parempi laittaa paikat kuntoon kun sua ei näkynyt.
Latelin tuhannet kiitokset vetäessäni takkia niskaan ja pipon päähän. Jos hieman rikkoisin nopeusrajoituksia, saattaisin hyvinkin ehtiä tallille ennen Yogia ja uutta hevostani, Retkua.
Olimme just eikä melkein Yogin kanssa samaan aikaan tallin pihalla.
– Terve! Yogi tervehti minut nähdessään. Trailerista kuului tyytymätöntä kolinaa sekä hirnuntaa, joten enempää aikailematta Yogi lastaussillan laski alas.
Puolivuotias suomenhevosvarsa hörähteli iloisesti meidät nähdessään. Se ei olisi halunnut seistä enää hetkeäkään trailerissa vaan heti kun se irrotettiin, ori pyyhälsi alas rampilta.
Kun kaikki neljä jalkaa olivat tukevalla maaperällä, ori seisahtui ja katseli korvat hörössä ympärilleen.
”Missäs me nyt sitten ollaan?”

Jenni ja Petra pyyhälsivät pihamaalle Retkun hirnunnan kuultuaan. Petra olikin pari kertaa tavannut orinsa jälkeläisen, koska olin naisen raahannut mukaani Joogin Suomenhevosiin katsomaan Retkua silloin, kun se vielä emänsä tissiä imi. Jennille tämä herra olisi uusi tuttavuus.
– No mutta sehän on oikein pirteän ja reippaan näköinen pikku-ukko, Jenni leperteli ja silitteli Retkun kaulaa. – Hieeeeno oot.
Ori pörhisteli huomion keskipisteenä hetken, jonka jälkeen lähdin raahaamaan sitä talliin sisälle. Kiltisti se tuli vierellä vaikka välillä pysähtyi tutkimaan jotain.
Retku ”joutui” päätalliin, kun taas Murhe asui pikkutallissa. Mieluumminhan minä olisin orit samassa tallissa pitänyt, mutta koska pikkutallissa ei ollut tilaa niin nyt kävi näin.
– Voithan sä tietenkin kysästä jos joku haluaa vaihtaa paikkaa? Jenni ehdotti.
– Täytyypä kysäistä… Kyllä meille tää päätalliki kelpaa vallan mainiosti!


Harjasin Retkun nopeasti ennen kuin talutin sen karsinaan. Ori pyöriskeli hetken pitkin karsinaa, kunnes rauhoittui ja rupesi syömään heiniään.
– Ompas se sievä! Jasmin huokaisi sattuessaan paikalle.
– Kiitos, hymyilin.
Purimme Yogin kanssa Retkun varusteet autosta, jonka jälkeen nainen lähtikin ajelemaan takaisin kotiinsa.

Kun tulin tulokseen, ettei Retku saa hermoromahdusta yksinään, lähdin hakemaan Murhetta tarhastaan. Vaikkei pojat saman tallin katon alla asuneet, pääsisivät ne jatkossa tarhailemaan yhdessä. Velipojat yhdessä, hihii. Tai no, velipuoliahan Murhe ja Retku oikeastaan ovat.
– Et sitten pieksä Retkua ihan henkihieveriin, juttelin Murheelle kun harjasin sitä käytävällä.
Tänään kokeilisin Murheella ratsastusta ilman taluttajaa. Petra oli luvannut tulla katsomaan suoritustamme ja tarpeen vaatiessa soittamaan hätänumeroon jos makaisin raajat katkenneina kentän pohjalla…

Talutin Murheen kentälle ja nousin orin selkään. Se oli jo tottunut siihen touhuun ja seisoi kärsivällisesti paikoillaan.
Kannustin orin liikkelle ja hieman nytkähdellen Murhe lähti astelemaan eteenpäin. Hieman sitä ihmetytti, kun ei tarvinnut ympyrällä kulkea liinan toisessa päässä vaan sai ”vapaasti” tallustella pitkin poikin kenttää.
- Sehän näyttää hienolta, Petra kommentoi kentän laidalta.
Hymyilin ylpeänä takaisin ja kannustin Murheen raviin. Parit laukka-askeleet ja ilopukit Murhe kyllä heitti, mutta rauhoittui nopeasti ja kulki suht. nätisti.
Toki pientä pelleilyä oli koko ajan ilmassa, mutta selässä pysyin eikä ambulanssimiehiä tarvinnut paikalle kutsua.
- Haluatko säkin kokeilla? kysyin Petralta, joka räpläsi kännykkäänsä kohmeisin sormin. Liekkö Julialle naputellut viestejä.
- Saanko? Petran innostui.
- No joojoo! Selkään sieltä, sanoin ja laskeuduin alas Murheen selästä.
Murhe hieman säikähti, kun Petra nousi sen selkään. Vissiin luuli, että pääsisi jo pois työnteosta.
Kuitenkin Murhe alistui kohtaloonsa ja meni loppukäynnit kiltisti.
- On mulla vaan hienoja kasvattilapsia, Petra myhäili tyytyväisenä Murheen selästä.
- Pakko myöntää, että kyllä on! naurahdin. – Katotaan mitä tosta Retkusta tulee…
- No siitähän nyt tulee mitä vain kun Hukkis on sen iskä, ihan niin kuin Murheestakin!
- Sanoppa muuta!

Kun Murhe oli taas hoidettu, jätin sen hetkeksi sisälle ”jäähtymään” ja pinkaisin sitten tallipihan poikki päätallille katsomaan Retkua.
Siellä se karsinassaan torkkui. Ei vissiin hirveästi hetkauttanut uusi koti?
- Retkuuuu, kuiskasin karsinan ovelta. Ei reaktiota. Noh, antaa nukkua… Itse menen sitten kahville.
Kahvit hörpittyäni käväisin nopeasti kylällä kaupassa hakemassa evästä, jonka jälkeen körryyttelin takaisin Kaihorantaan.

Vein Retkun ulos tarhaan ja kävin katsomassa, josko Murhekkin olisi jo kuivunut sen verran et sen kehtasi ulos viedä. Olihan se…
Murhe ei ensin edes huomannut, että tarhassa oli joku muukin, kun sen sinne päästin. Se säikähti suunnattomasti kun viereen ilmestyikin pikkuinen varsa.
Mutta kun Retku teki ”alistumisliikettä” suullaan, Murhe toipui järkytyksestään ja haisteli varovasti varsaa.
Sitten alkoikin leikkiin kutsu ja kohta orit säntäilivät pitkin tarhaa sellaista kyytiä että heikoimpia hirvittäisi!
- Ei vissiin Murhe syöny pikkuista? Maru kysäisi tullessaan paikalle.
- Ei syönyt ei… Kaverit niistä tais tulla heti, naurahdin tyytyväisenä.
Pojat säntäilivät ilosta kiljahdellen sinne sun tänne, välillä pysähtyivät haistelemaan toisiaan turvat vastakkain kaulat kaarella ja sitten taas mentiin.
Kun Maru niille heinäkasat viskasi, Murhe kyllä näytti Retkulle, että HÄN syö isomman kasan, varsa menkööt pienemmälle syömään sen minkä ehtisi.


Illalla minun piti vielä palata Kaihorantaan katsomaan poikia.
Retkulla oli parit ”hampaanjäljet” ihossaan, mutta haavoja ei ollut. Pelkkiä kuolaläikkiä. Murhe oli siis pitänyt pikkuveljensä kurissa ja nuhteessa…
Hyvä vain. Oppiipahan olemaan!
Jaoin Jennin apuna iltapöperöt hevosille ennen kuin lähdin takaisin omalle tallilleni…

[mila]

03.12.2013 Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis

- Kannattaakohan tuo? Timo mutisi, kun kampesin itseni Murheen selkään ja hän ojensi minulle riimunnarun, jonka toisessa päässä Retku oli.
- Ei me kauas mennä, tullaan ihan pian takaisin, tyynnyttelin miestä joka oli hyvin epäileväinen minun ideaani kohtaan. Pyh ja pah, mikä vika! Minä ratsastaisin Murheella ja Retku saisi toimia käsihevosena. Mikä voisi muka mennä vikaan?! Retku oli muutenkin taluttaessa sen verran rauhallinen jätkä, ettei sen kanssa nyt mitään ongelmia vois tulla.

Lähdimme poikien kanssa liikkeelle ja Murhe kulki ihan nätisti. Hieman sitä ihmetytti vierellä käppäilevä Retku, mutta koska pojat olivat tarhakavereita, olivat ne jo tottuneet toisiinsa.
Aurinko paistoi ja pakkasta oli pari hassua astetta, ei yhtään hassumpi ilma siis!
- Tää se on poijjaat elämää, hymyilin onnellisena.
Murhe pärskähti kuin myöntämisen merkiksi ja Retku kipitti reippaasti vierellä. Se oli kyllä kasvanut ihan silmissä!

Päätin kokeilla hieman ravaamista. 
Eikä olisi kannattanut.
Murheen takapuoli nousi kuin milläkin antiloopilla samantein ja koska Murhe aloitti pelleilyn, aloitti sen myös Retkukin.
Siinä minä yritin toisella kädellä hillitä Retkua ja toisella Murhetta. Tuloksena kaksi karkuun juoksevaa oria ja minä rähmälläni ojan pohjalla. Jippii s******! 

Kompuroin ylös ojasta ja hieroin takamustani. Ai että juilasi. 
Hevoset näyttivät pinkovan tallia kohti, joten eiköhän ne toivon mukaan joku saisi kiinni.
Itse lähdin niiden perään niin kovaa kuin vain "murjotuneella" ruhollani kykenin. Yhyy, mun pylly! Ja nilkkaakin juili... Ei ollut minun päivä ei.

Tallille päästyäni törmäsin melkein välittömästi Jenniin ja Timoon, jotka olivat saaneet uljaat orini kiinni. 
- HUH! Siinähän sä oot! Jenni huokaisi helpottuneena minut nähdessään. - Ooks ok?
- Kunnossa ollaan, vakuuttelin. - Entä jätkät? Onks ne kunnossa.
- Ovat, Timo vastasi ykskantaan ja katsoi minua "mitä minä sanoin?!"-ilmeellä.
- Hyvä! totesin, nappasin Murheen itselleni ja nousin sen selkään. - Annatkos sen Retkun.
- Kannattaako... Timo aloitti mutta mulkaisin miestä sen näköisenä että nyt se turpa tukkoon. 
- Kannattaa! 
Ratsastin kuitenkin kentälle ja Jenni sulki portin. 
Murhe yritti vieläkin vähän temppuilla, mutta kunnes huomasi etten minä luovuttaisi vaikka kuinka olisi ääliönä, se rauhoittui. Ja kun Murhe rauhoittui, rauhottui Retkukin.
Jenni oli jäänyt seuraamaan ratsastustani, kun taas Timo oli omiaan mutisten häipynyt paikalta.
- Nythän se sujuu!
- Niin sujuu! hihkaisin iloisesti ja samantein löysin itseni taas maasta. Perk..........

[mila]

09.12.2013

Kurkkasin varovasti tallin ovesta sisään, hiljaista näytti olevan, aamutallin tekijä oli jo pikkutallin asukkaille pöperöt ilmeisesti antanut kun kaikki tyytyväisinä mussuttivat aamuruokiaan. Reitti selvä siis! Ketään ei näkynyt...
Murhe huomasi minun kuikuilut oven raosta ja peräti hörähti minut nähdessään. 
- Mila? kuulin Marun äänen takaani ja melkein hyppäsin metrin ilmaan silkasta säikähdyksestä.
- Hu-huomenta, mutisin nolona ja pakotin kasvoilleni hymyn tapaisen.
- Minä jo luulin et mikä hiippari täällä on kun niin salamyhkäiseltä vaikutit, Maru naureskeli. 
- Minä se vaan, sanoin ja vedin pipoa syvemmälle päähäni. Hitsi että oli kylmä!
- Jos kerran olet täällä jo nyt, niin voit varmaan auttaa minua aamutallin teossa? Maru iski silmää. 
- Tottahan toki, vastasin ja astelin pikkutallin lämpöön. Mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa, oma työvuoro Vaahterapolussa alkaisi vasta kahdelta, joten hyvin ehtisin Marua auttaa.
Eriasia jos joku muu olisi ollut aamutallissa...

Koska pakkanen paukkui, täytyi hevosille nakella loimia niskaan. Tosin vain Hertalle sekä Mimmille, suokit kun pärjäsivät vallan mainiosti vielä ilman loimia, ei tuo  -14 niiiin paha vielä ollut.
En tiedä kumpi vei kumpaa tarhalle, kun Murhetta talutin. Orilla oli ilmeisesti kiire... Tai liikaa energiaa. 
- Huomenna taidetaan käydä ihan vaan ajelulla, sun selkääs mä en nouse! mutisin päästäessäni Murheen riehumaan tarhaansa. Tänään jätkällä olisi vapaapäivä eilisen valmennuksen vuoksi. 
Kävin vielä nappaamassa Rullan pihalle, jonka jälkeen siirryimme Marun kanssa päätallin hevosten kimppuun.
Lämppäritammat hieman kiukuttelivat ja muutama perskeles suustani pääsi kun niiden kanssa touhusin. Pisteet tytöille, jotka näiden kanssa jaksoivat päivittäin tapella...
Retku hieman ihmetteli, kun ei kavereidensa mukaan ulos päässytkään.
- Et pääse vielä, sanoin oripojalle ja rapsutin sen otsaa. Se oli Retkun heikko kohta, alahuuli lörpähti ja tyytyväinen hörinä täytti karsinan.
Nappasin kuitenkin orin käytävälle siksi aikaa, että sain sen karsinan siivottua pikaisesti.
Maru oli häipynyt jo pikkutallin karsinoita puhdistamaan.  

Kun Retkun karsina oli puhdistettu, nappasin orin harjat ja rupesin harjaamaan varsaa. Koska Retku oli jo hyvän tovin käytävällä seissyt, ei sillä oikein kiinnostus riittänyt siihen touhuun. Se liikuskeli levottomana ja kuopi jalallaan maata tyytymättömänä.
- Lopeta! komensin oria topakasti saaden vastaukseksi hampaat olkapäähäni.
- NYT LOPPU! ärähdin ja napautin sormillani hevosta turpaan. - Ei saa purra! 
Retku mulkoili minua vihaisesti ja pärskähti hermostuneena.
Nakkasin orille loimen niskaan ja lähdin taluttelemaan sitä kentälle hetkeksi.
Harjoiteltiin perusjuttuja: pysähdyksiä, liikkeelle lähtöä sekä yleistä tottelemista siinä riimunnarun toisessa päässä. 
Onneksi Retku kuitenkin oli yleisesti helppo talutettava, joten taistelua ei meidän harjoittelusta tullut. Onneksi. 
Vein orin Murheen luo tarhaan ja jätkät aloittivat heti rallinsa. Lumi vaan pöllysi... 

Auttelin vielä Marua talliaskareissa, kunnes huomasin kellon  jo lähentelevän yhtä. 
- Mun pitää nyt mennä, huikkasin Marulle joka tarkisti kaura- sekä heinämääriä jotta ne varmasti riittäisivät hevosille. 
- Joo heippa, kiitti avusta! Maru vastasi ja heilautti kättään hyvästiksi.
Maru ainakin oli käyttäytynyt aivan normaalisi, joten ehkä kukaan ei tiedä minun hairahduksestani... Toivottavasti.

[mila]

21.12.2013

Retku hotkaisi piparinpalan oikein tyytyväisenä suuhunsa, kun tarjosin kotitekoista herkkua oripojalle. Murhe ryskäsi omassa karsinassaan ja huikkasin orille, että tämäkin saisi pian herkkuja kunhan ensin Retkun kanssa olisin päivän hoitotoimenpiteet tehnyt. Pojat oli vihdoin saman katon alla, kun pientallista vapautui karsina. Ei tarvinnut siis kahden tallin väliä ravata vaan pystyin helposti piiloutumaan pientalliin häpeämään kaikessa rauhassa... 

Harjailin Retkua pitkin vedoin, kun Oskari asteli talliin kopistellen lumia pois oven karmiin. Retku hirnahti miehelle pirteästi ja minä olisin halunnut vajota maan alle.
- Ai terve, Oskari tervehti meitä (tai minua... tai pelkästään Retkua, kenties vain Retkua) iloisesti ja rapsutti orivarsaa otsasta. Menepoismenepoismenepois.
Yritin käyttäytyä aivan normaalisti mutta kummasti Retkun harjat pomppivat pois käsistäni ja tipahtelivat maahan. 
- Moi... mutisin noukkiessani pölyharjaa Retkun jaloista.
- Inna puheli että Rihmalla olis kenkä irti niin tulin laittaan sen takaisin paikoilleen, Oskari sanoi ja heilutteli suokkitammalta tipahtanutta kenkää. 
- Jahas, joo, no me mennään Retkun kaa tästä pois haitolta... Puhdistan kaviot vaan, mutisin ja nappasin nopeasti kaviokoukun Retkun harjapakista. Tai siis yritin, mutta hermostuksissani viskasin senkin Oskarin jalkoihin.
Oskari nappasi koukun lattialta ja ojensi sen minulle.
- Mitä sinä hermoilet? Oskari virnuili.
- E-en minä hermoile, tuhisin ja nappasin koukun itselleni. 
- Hah, etpä, Oskari hymyili pirullisesti.
Kumarruin puhdistamaan Retkun kavioita ja tunsin, kuinka Oskarin katse porautui takamukseeni. Siinäpähä tuijottakoon, olin verhonnut pyllyni hyvin paksuihin toppahousuihin, joten mitenkään kummoiset näkymät ei miehenretaleelle ollut. Tai sitten se irstas perverssi kuvitteli näkymän ilman housuja... 
Retku upotti hampaansa takapuoleeni ja pomppasin kiljahtaen ylös. 
- Ei saa! ärähdin orille ja Oskari purskahti räkänauruun.
- Luulitko jo että se olin minä? Oskari hekotteli. 
- En.
- Toivoitko että se olisin ollut minä? Oskari lohkaisi.
En vastannut mitään. Jollain kierolla tavalla ehkä olisin halunnutkin, mutta ei! Olin VIELÄ varattu nainen, vaikka mun ja Joonaksen suhde oli kyllä aivan ratkeamispisteessä. Ei ollut iltaa milloin ei oltais huudettu toisillemme päät punasena eikä aamua, jolloin toinen olisi herännyt sohvalta ja toinen sängystä. 
- Hiljaisuus on myöntymisen merkki, Oskari hymyili.
Pidin edelleen mykkäkoulua ja talutin Retkun karsinaansa. 
Oskari nappasi samantein Rihman karsinasta käytävälle ja jäin "jumiin" Retkun karsinaan, koska en viitsikehtaauskalla lähteä karsinasta poiskaan kun Oskari siinä käytävällä touhusi.

Oskari vilkaisi minua, kun muka keskittyneenä poistelin Retkun ruokakupista heinänkorsia yksi kerrallaan.
Mies asetteli tottunein ottein Rihman kengän oikeaan kohtaan ja naputteli sen nopeasti kiinni tamman kavioon. 
- Valmista, Oskari ilmoitti ja pisti Rihman takaisin omaan karsinaan. 
Tuijottelin seiniä ja toivoin mielessäni, että mies lähtisi pois tallista. 
Vaan vielä mitä. Siihen se jäi Murheelle lässyttämään kun oripoika kovasti tältä huomiota kerjäsi. 
- Onkos Murhe nyt miten juossut? Oskari kysyi.
- Paremminkin vois juosta, vastasin ja uskallauduin ulos Retkun karsinasta. Keräsin herran harjat pakkiin ja laitoin laatikon oikealle paikalleen. 
- Eli tulleekos tästä sitten ratsu? Oskari jatkoi uteluaan. Mee ny oikeesti jo johonkin...
- Katotaan nyt... Käytiinhän me Vaahterapolussa kokeilemassa raviohjelmaluokkaa ja voitettiinkin, ilmoitin ylpeänä. 
- Niin minä kuulin, hieno juttu, Oskari hymyili. - Saanko minä käydä ajamassa tätä joku päivä?
- Juuuu... Etköhän, vastasin ja huomasin rentoutuneeni huomattavasti. 
Aikuisiahan tässä molemmat oltiin, mitä sitä jännittämään. Vietettiin yks yö yhdessä that's it. Ei siitä sen enempää. Ihan normaalia...ko.
- OSKARIII, kuului Jennin kailotus pihamaalta - TÄNNE! TÄÄLLÄ ON HOMMIA TEKEMÄTTÄ!
Oskari pyöräytti silmiään: - Pakko mennä, työt kutsuu. 
Heilautin kättäni hyvästiksi ja käännyin sitten Murheen puoleen.
- Ai niin, olin unohtaa, Oskari hihkaisi ovelta ja läimäytti minua takapuoleen. - Heippa.
- Sika! murahin Murheelle mutta pieni typerä virne nousi kasvoilleni.
Inna rymisteli talliin ja katsoi minua kulmat koholla.
- Jaa, vai täällä se Oskari lymyili, Inna virnuili. 
- Niin? Koska itse käskit sen tänne?
- Ai niin... 
- Pässi.
- Tack.
- Ole hyvä.

[mila]

Mila, Retku ja Murhe toivottavat kaikille Kaihorantalaisille oikein hyvää joulua ja tapahtumarikasta uutta vuotta 2014!


Ja alle kuva Retkusta. Näinh!